Unelmilla ei ole viimeistä käyttöpäivää
Olen rakastanut maalaamista ja luovaa tekemistä niin kauan kuin muistan. Lapsena taide oli minulle luonnollinen tapa ilmaista itseäni, käyttää mielikuvitustani ja uppoutua omaan maailmaani.
Aikuisuuden myötä maalaaminen jäi kuitenkin taka-alalle. Tuntui, että elämässä piti tehdä järkeviä valintoja, löytää ammatti ja rakentaa tulevaisuutta.
Päädyin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja muutamia vuosia myöhemmin paloinsinööriksi. Matkan varrella ehdin kokeilla jopa autonasentajan töitäkin. Jokaisessa näissä oli asioita, joista pidin. Rakastin käytännönläheistä tekemistä, käsillä työskentelyä ja tunnetta siitä, että omalla työllä voi auttaa muita.
Silti kaiken keskellä minulla oli pitkään tunne, että jotain puuttui.
Kun elämä näyttää hyvältä, mutta jokin ei tunnu omalta
En tiennyt pitkään, että mitä oikeastaan kaipasin.
Ajattelin tarvitsevani vielä yhden uuden suunnan, uuden ammatin tai paikan, johon voisin viimein tuntea kuuluvani. Etsin. Kokeilin. Opiskelin. Tein töitä.
Yritin löytää sitä tunnetta, että tässä minä olen.
Sitten eräänä iltana tartuin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen siveltimeen. Ja jotain tapahtui. Aika katosi. Hymyilin, tanssin ja olin onnellinen. Tunne oli samaan aikaan uusi ja kummallisen tuttu. Kuin olisin löytänyt takaisin jonkin sellaisen äärelle, jonka olin vuosien varrella unohtanut. Ja ehkä juuri sitä olin etsinyt koko ajan.